31/05/2015

Cold Steel

Cold Steel on viimeinen osa Kate Elliottin trilogiaa, jonka nimeä en jaksa selvittää, ja se sai minut melkein vieraantumaan lukuharrastuksesta.


Voimallinen opus, siis.

Cold Steel ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän huono. Itse asiassa, paikoin - ja etenkin dialogipaikoin - se on briljantti.

Mutta se on yli 700 sivua pitkä. Juonenkäänteitä piisaa niin, että niillä ruokkisi koko lammasfarmin. Jos olisin jaksanut, olisin piirtänyt kaavion siitä, mitkä kaikki juonenkäänteistä olivat erityisen turhia, mutta kun olin tämän kahlannut läpi, keksin paljon parempiakin tapoja käyttää aikaani, kuten esimerkiksi keittiökaakeleiden puhdistaminen hammasharjalla. Kaiken lisäksi epäilen, että kirjaan olisi jäänyt 200 sivua, kun siitä olisi poistanut kaiken turhan.

Nyt, jos teos olisi sisältänyt 700+ sivua sitä mahtavaa dialogia, ja hieman laukkaa paikasta toiseen, en ehkä olisi valittanut, mutta tällaisenaan, kun kirjan lukeminen kävi työstä muuten, paitsi etten saanut liksaa, koen oikeudekseni hieman narista ja huudella kunnollisten kustannustoimittajien perään. Kunnollisella tarkoitan sellaista, jolla on kirves ja tahtoa käyttää sitä.

30/05/2015

The Bees

Laline Paullin The Bees tuntui jotenkin suorastaan väijyvän lukulistalleni pääsyä. Lopulta annoin periksi ja varasin opuksen kirjastosta.


Alun alkaen en siis ollut kovin kiinnostunut. En juuri välitä antropomorfismista (ja nyt, kun tämän sanon, varmasti muistan heti kohta kuusitoista kirjallista esimerkkiä, joita rakastan juuri antropomorfismin vuoksi) enkä täten tippaakaan innostunut kirjan kuvauksesta, jossa ensivaikutelmani mukaan rohkea ja itsenäinen mehiläinen jotain jotain jotain. (Ja nytpä saitte siis jonkinlaisen käsityksen myös siitä, millä tarkkuudella täällä kirjan kuvauksia luetaan.)

No mutta mitenkäs Paull sitten inhimillistää mehiläisensä?

Vastaus omalla kohdallani oli: siedettävästi. Vaikka kirjassa on muutama aidosti veretseisauttavan kiusallinen kohta (etenkin Isä meidän -rukous mehiläiseksi väännettynä sai jälleen hapuilemaan suomennosta sanalle cringeworthy), Paullin pörryköissä on inhimillistyksen ohella myös jotain aidosti vierasta. Flora 717:n, pääsiivekkäämme, tarina onnistuu etenkin parviälyn ja feromonien vaikutuksen kuvaamisessa.

Ja nämä vierauden hetket olivat juuri se, mikä hommaa kannatteli.

Kirjan rakenteesta tuli ajoittain sellainen olo, että Paull halusi huolellisesti käydä läpi kaiken sen jänskän, mitä mehiläispesässä ikinä voi tapahtua. Koska Flora 717 oli lähes millä tahansa mittapuulla hyönteismaailman supersankari, häntä voitiin näppärästi käyttää kuvaamaan kaikkea alkaen pesän lattioiden kuuraamisesta kuningatartreffien kautta ruoanhakureissuille. Yksilökeskeisen kuvaamistavan heikkoudet olivatkin ehkä nimenomaan tässä - vaikka voi toki olla, että sankarikeskeisessä maailmassamme useamman pölyttäjän seuraaminen ei olisi ollut ollenkaan sellainen suksee kuin The Bees käsittääkseni on ollut.

Kirjan luettuani aloin pohtia suhdettani antropomorfismiin - no, oikeastaan aloin pohtia sitä luettuani Guardianin arvion Paullin kirjasta, sen, jossa huomautettiin parhaiden eläinfantasioiden olevan tarinoita ihmisyydestä. Ja ehkä näin, mutta entäs jos siinä käy sitten niin, että ei tee oikeutta eläimelle tai ihmiselle? Voisiko vieras ja vaikeasti ymmärrettävä kertoa ihmisyydestä heijastelematta itse inhimillisiä piirteitä? (Voisiko sellaista ylipäänsä kirjoittaa tai lukea?)

Ja sekin, että pitääkö kaiken kertoa ihmisyydestä, voi hyvän tähden sentään?

Kaiken tämän jälkeen päällimmäinen ajatus kirjan suljettuani oli, että nyt pitäisi aloittaa tarhaushommat.

29/05/2015

Elysium

Jennifer Marie Brissetin Elysium on hieno, jos kohta hämmentävä lukukokemus. Se kertoo kahden ihmisen tarinan nimettömäksi jäävässä kaupungissa.


Mutta keitä nämä kaksi ovat, ja millainen suhde heillä on? Ja onko sillä väliä, ovatko kyseessä Adrianne ja Antoine vai Adrian ja Antoinette? Mikä todella on olennaista minuudessa ja mikä toisaalta kahden ihmisen välisessä suhteessa?

Kun Brissetin henkilöhahmot ovat ikään kuin eri instansseja itsestään, jatkuvasti muuttuvia ja liikkeessä olevia, vähitellen avautuva tarina ja sen henkilöt kaiken alla ovat silti pysyviä, tunnistettavia ja toimivia.

Hämmentävä, ajattelemaan kutsuva ja hieno teos.

27/05/2015

The Kingdom Under the Sea

The Kingdom Under the Sea on tipahtanut bloggausjonosta jossain välissä pois. Se on kasa Joan Aikenin satuja, joita koristaa Jan Pienkowskin kuvitus.



Ja kun sanon satuja, voi pojat. Ne ovat satuja. Juuri niin karmeita ja verisiä kuin olin unohtanut satujen olleen. Käsitykseni lapsista on tätä nykyä, että he ovat kauheaa ja paatunutta sakkia, joka kylmäverisesti voi lukea vaikka mistä epäilyttävistä, alamaisiaan teloituttavista kuninkaallisista, eikä heillä värähdä hiuskaan.

Muistelen itse olleeni sellainen. Nyt en ole. Niinpä tämä kirja sopii ehkä erinomaisesti lapsille, mutta en voi kuitenkaan aivan varmaksi sanoa, sillä vaikka tarinat ovat hienoja, ne ovat myös hurjia.

Pienkowskin kuvitus on hyvä - mutta omaan makuuni silti vähän huti. Siluetit ovat hienoja, ja saavat toisaalta monet hahmoista näyttämään ilkeiltä - mikä jo sinänsä riittää lähes viemään yöuneni. Olen niin herkkä.

Suosittelen silti. Etenkin kaikille alle 6-vuotiaille.

13/05/2015

Orfeo

Richard Powersin uusin, Orfeo, on kai jotenkin dystopiaksi laskettavissa - mutta vain sikäli, että elämme siellä jo. Tai ehkä ihan naapurissa.



On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.

Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.

Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.

Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)

Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.

Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.

12/05/2015

The Unreal and the Real vol. I

Kävi ilmi, että Ursula K. LeGuinin novellit ovat vaarallisenpuoleisia. Ne nostavat riman tosi korkealle muita kirjoja ajatellen. Ja nyt te ajattelette muita kirjoja, joilla on paha mieli, mutta lukijalla vasta onkin paha mieli, sillä mikään ei tunnu miltään.


MUTTA! Lukija saattaa muistaa, että LeGuin on tuottelias kirjailija. Loppuelämä on sittenkin turvattu.

The Unreal and the Real on LeGuinin itse kasaama novellikokoelma. Ykkösosasta, jonka alaotsakkeena on Where on Earth, löytyy ei-scifitarinoita. Koska olen tällainen scifistelijä, menin vähän, että äääääh, kun tämän luin - mutta sitten kävi ilmi, että tarinat ovat mielettömän hienoja. Ja sekin, ettei LeGuin koe mitään erityistä tarvetta pysytellä tylsässä realismissa, vaikka sellaista on hänen opiskeluajoistaan asti vakavasti otettavalta kirjailijalta vaadittu.

No, asiaan. The Unreal and the Real sisältää valikoiman novelleja, jotka jotenkin muistuttivat siitä, mitä kirjallisuus parhaimmillaan on: se on outoa ja vaarallista, ja juuri siksi niin ihanaa.

Suosittelen kaikille. Erityisesti kaikille lukutaitoisille.

Acceptance

Acceptance on viimeinen osa Jeff VanderMeerin Southern Reach -trilogiaa, ja sellaisena vihdoin se hetki, kun voisi odottaa kirjailijan näyttävän, millainen hirviö kaapissa lymyää.



No.

Mutta vaikka kaikkeen ei vastata, eikä hirviö ehkä ole niin kamala, tai ehkä se on paljon kamalampi, mitä nyt kukakin odotti, Acceptance on mainio kirja ja koko trilogia on hieno ... teos, eikä mikään sarja.

Kerronta on monitasoista: liikutaan eri aikajanoilla, monista eri perspektiiveistä, lähestytään sitä, mikä on tuntematonta. Välillä sydäntäsärkevästi, välillä väsyneenä mutta perääntymättä.

Maaginen kokemus. En osaa tarkemmin eritellä.

11/05/2015

Homunculus

Menin taas lukemaan James P. Blaylockia äänikirjaksi tulkittuna. Virhe, jonka olen ennenkin tehnyt.

Nyt voinkin teille luottavaisesti kertoa, että Homunculus on kirja, jossa on monta sanaa. Sanat muodostavat keskenään lauseita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Englantiin. Jossain on joku ilmalaiva, mutta sen suhteen lunttasin:


No, oppia ikä kaikki ja jos ei hyvällä niin pahalla sitten.



Noin. Nyt muistan ensi kerralla jättää äänikirjaversion omaan arvoonsa ja tarrata paperikappaleeseen. (Ja eikös vain tuo Homunculus löytynyt omastakin hyllystä kuollut puu -painoksena, ei olisi tarvinnut edes Audiblen krediittiä siihen törsätä hmph.)

(Toisaalta nyt voin lukea sen ja se tulee olemaan aivan uusi kirja minulle.)