Viime vuoden loppupuolella tein päätöksen lukea vähemmän kirjoja, joista en erityisesti pidä. Niinpä kiikutin Gail Carrigerin Changelessin loppupuolella jatko-osat lukematta kirjastoon.
Changeless toki loppui järisyttävään cliffhangeriin, joka melkein sai katumaan päätöstä, mutta vain melkein.
Changelessissa on - minun kannaltani - sellainen ongelma, että sen päähenkilö Alexia Maccon, omaa sukua Tarabotti, on viittä vaille Mary Sue kaikessa täydellisyydessään. Tämä vaatii ilmeisesti sen, että monien Alexian ympärillä olevien on oltava idiootteja: Alexian paras ystävä Ivy kuvataan niin tylysti, että ihmetellä täytyy, miksi naiset missään universumissa olisivat ystäviä. Nyt suhde ei edes lähentele tasaveroista ystävyyttä vaan on pikemminkin holhoajan ja holhokin välinen. Toki Ivyn tarkoitus on olla ns. comic relief, mutta kun hahmoa ei kohdella oikein minkäänlaisella lämmöllä, huumori jää aika kylmäksi. Että ei naurata. Sama koskee Alexian äitiä ja sisaruksia. Ongelma vaivasi jo Soullessia lukiessani, mutten osannut silloin aivan tökätä siihen sormella.
Tämän rinnalla tuntuu aika pieneltä se, ettei Carriger minusta oikein tavoita sellaista aitoa viktoriaanista henkeä: höyrypunkiahan tämä on, joten liekö tarkoituskaan.
Seikkailupuoli sinänsä on vauhdikas ja viihdyttävä, mutten todella aio kiusata itseäni enää Ivy-paran kustannuksella. Haluan koomiset sivuhenkilöni inhimillisinä ja lämmöllä kuvattuina.
Changeless toki loppui järisyttävään cliffhangeriin, joka melkein sai katumaan päätöstä, mutta vain melkein.
Changelessissa on - minun kannaltani - sellainen ongelma, että sen päähenkilö Alexia Maccon, omaa sukua Tarabotti, on viittä vaille Mary Sue kaikessa täydellisyydessään. Tämä vaatii ilmeisesti sen, että monien Alexian ympärillä olevien on oltava idiootteja: Alexian paras ystävä Ivy kuvataan niin tylysti, että ihmetellä täytyy, miksi naiset missään universumissa olisivat ystäviä. Nyt suhde ei edes lähentele tasaveroista ystävyyttä vaan on pikemminkin holhoajan ja holhokin välinen. Toki Ivyn tarkoitus on olla ns. comic relief, mutta kun hahmoa ei kohdella oikein minkäänlaisella lämmöllä, huumori jää aika kylmäksi. Että ei naurata. Sama koskee Alexian äitiä ja sisaruksia. Ongelma vaivasi jo Soullessia lukiessani, mutten osannut silloin aivan tökätä siihen sormella.
Tämän rinnalla tuntuu aika pieneltä se, ettei Carriger minusta oikein tavoita sellaista aitoa viktoriaanista henkeä: höyrypunkiahan tämä on, joten liekö tarkoituskaan.
Seikkailupuoli sinänsä on vauhdikas ja viihdyttävä, mutten todella aio kiusata itseäni enää Ivy-paran kustannuksella. Haluan koomiset sivuhenkilöni inhimillisinä ja lämmöllä kuvattuina.
No comments:
Post a Comment