29/12/2013

Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.


Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.

2 comments:

sannabanana said...

Minulla ihan sama reaktio. Ekasta kirjasta 'taso' on laskenut hieman, ja odottelin, että nyt saataisiin hommat päätökseen. Mutta ei. Eikös ollutkin varsin kutkuttava se loppu? Nyt on pakko tietää, tuleeko Lesliestäkin pahis! Minäkin rakastan Lontoota ja sen jokia, ja samaa mieltä myös siitä, että minusta Peter on ihan realistinen tyyppi, sillä kyllähän ne muussautuneet kasvot on sen verran tarkkaan kuvattu, että vaikea niiden ohi on katsoa. Ja jotenkin kiva, että huumorin avulla niiden 'aiheuttamista tilanteista' usein selviävät molemmat, P ja L.

Liina said...

Jee, en ole yksin!

Mä niin toivon, että tästä ei tule sellainen loputtomasti venytetty kirjasarja, niissä yleensä alkaa taso laskea kuin elohopea ulkoavaruudessa. Mutta loppu oli kieltämättä kutkuttava (niin kutkuttava, että piti selata se esille jo noin sivulla kolkyt, köh.)

Niin, minustakin on aika selvää, että realistisena nuorna miehenä Peter varmasti toivoo, että voisi auttaa ystäväänsä, mutta kai se nyt on inhimillinen reaktio, ettei sellaisessa tilanteessa ehkä osaa muodostaa vahvaa tunnesidettä - etenkin kun kaikki siihen viittaavakin on torpattu aiemmin.

Toki olisi kauniimpaa, että voisimme kollektiivisesti aina osata katsoa ulkonäköasioiden tuolle puolen, mutta koska asia ei ole näin, en ymmärrä, miksi sen fiktiossa pitäisi olla toisin.