11/07/2012

Kuolemattomien kaarti

Aamuvirkun yksisarvisen tontilla tulin jo todenneeksi, ettei Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti ollut minusta yhtään niin vaikuttava kuin Tähtivaeltajan Jerrmanista.



Kokemus jäi silti kintsusti plussan puolelle, sillä edellinen (jo ennen sivukirjastoaikoja) lukemani Swainston (Kk:n jatko-osa, tietty) jätti herkkään mieleeni pysyväisluonteisen epäluulon joka aktivoituu, kun näen nimen "Swainston". Kuolemattomien kaarti oli parempi, onneksi.

Juonesta sen verran, että päähenkilö Jant taistelee addiktionsa kanssa uskottavasti ja (muiden keisarikunnan lahjakkaiden kuolemattomien kanssa) valtakunnan vallanneita turilaita vastaan epäkiinnostavasti.

Jälkikäteen pohdittuna juuri addiktion kuvaukset olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia, mutta Jantin tripit ja kaikenlaisen sinänsä ihan toimivan ja kiinnostavan henkilöiden välisen vuorovaikutuksen katkaisi milloin mikäkin taistelu. En jaksa sotakuvauksia juurikaan; jos tekään että jaksa, tässä Kuolemattomien kaartin taistelut tiivistettynä: joku joukko hyökkää johonkin, toinen joukko linnoittautuu muurin taakse, jossain pettää valli ja joltakulta purraan jalka irti. Krooh, yäk, pyyh.

Swainstonin proosassa on myös joku elementti, josta en oikein saa otetta - tai innostuttua. Jatkamme Stephin kanssa tästedes elämää erillämme; hän kirjoittaa muille lukijoille, ja se on ihan ok.

Kustantajan kanssa minulla sen sijaan on turilas kynittävänä: onko kirjan nimi "Kuolemattomien kaarti" vai "Sotamme vuosi"? PÄÄTTÄKÄÄ.

2 comments:

Jenni said...

Minua Swainstonin kirjat ovat valitettavasti sen verran kiinnostaneet, että täytyy lukea kolmaskin osa, vaikka erityisen innostunut en enää ollutkaan Aika on lahjoista suurimman jälkeen. Odotan hieman pitkäveteistä lukukokemusta, mutta pitää silti selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Liina said...

Valitettavasti :D

Toivottavasti lukukokemus on vähemmän pitkäveteinen kuin odotat!