23/01/2012

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.


Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

2 comments:

Artsi said...

Hmm..1800-luku ja Englanti ovat aina hyviä kasvualustoja tehokkaille kauhu/ripperlogy -kirjoille. Kävin Simmonsin kotisivuilla ja ällistyin kirjailijan tuotannon määrästä! Tolkuton liuta kirjoja ja kuitenkin suht "nuori mies" kyseessä (64 v).

Suosittelen muuten kokeilemaan Caleb Carrin The Alienist joka sivakoi vähän samoissa aihepiireissä. Luin sen joskus pokkarina vuosia sitten, ja huomasin että siihen on tullut jo jatkoa. Tuo Dickensin viimeiseksi jäänyt tuotanto on tosiaan mielenkiintoinen aihe.

http://www.17thstreet.net/

Liina said...

Jep, jotenkin tuntuu siltä, että 1800-luvun Lontoossa aurinko ei ole paistanut. IKINÄ. Petyn tosi pahasti, jos jostain käy ilmi, että kerran paistoi.

Mä kävin siellä kotisivuilla myös ja järkytyin vain siitä, että ne oli ihan kauheat. Mulle käy joskus niin, että kun luen joltain kirjailijalta jotain hyvää, en uskalla lukea siltä enää mitään muuta. Simmonsin kohdalla melkein kävi, Hyperion-kvartetti oli niin erinomainen.

Tutustun ilman muuta tuohon Carriin, kiitos vinkistä!