The Gone-Away World

Olen ... sanaton. Saattaa kuulostaa teeskentelyltä: luin Nick Harkawayn kirjan The Gone-Away World kuukausi sitten, joten enää ei varmaan pitäisi olla sanaton, mutta olenpa vain kuitenkin. Olen myös suositellut TGAW:ia oikealle ja vasemmalle ja suosittelen sitä vastedeskin lähes jokaiselle jonka ylipäänsä arvioin olevan lukutaitoinen.

Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.

Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.

TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.

Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.

Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)

TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.

En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.

Fire

Aloin melkein kirjoittaa tätä eilisen jääkiekko-ottelun aikana, mutta tajusin, että närkästyksissäni olisin kirjoittanut vain jääkiekosta enkä lainkaan Kristin Cashoren kirjasta Fire, jonka kuitenkin piti olla aiheena. (Jos vuoden päästä törmään tähän tekstiin, muistankohan lainkaan, mistä matsista oli kyse? Firen muistan toivottavasti ainakin.)

Luin Kristin Cashoren Syntymälahjan viime vuoden puolella ja hommasin pikimmiten Firen Kindlelle. Firen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Syntymälahjaa ja kokonaan toiseen maahan. Syntymälahjan pahis Lek käy visiitillä tässä, mutta ei ole pääosassa.

Kirjan päähenkilö Fire on eräänlainen hirviö - tosin maassa, jossa Fire elää, hirviöt (myös Fire) ovat sekä kauniita että kauheita. Fire on pyrkinyt pitkään siihen, että ei olisi juurikaan kauhea: hän osaa vaikuttaa toisten ajatuksiin, muttei halua käyttää kykyään. Vaarallinen kyky saa Firen kuitenkin sekaantumaan maansa politiikkaan, ja sattumalta em. ympyröihin kuuluu myös eräs kiva prinssi.

Tykkäsin Firesta ehkä enemmän kuin Syntymälahjasta, ehkä siksi, että päähenkilö ei ollut ihan niin kompleksinen tapaus - ja juonikin vetosi himpun verran enemmän. Kirjoitustyyli oli mukavaa, teksti toimi tosiaan ehkä paremmin englanniksi.


Edit! Unohdin mainita, että Facebookiin on perustettu ryhmä nimeltä Spekulatiivisen fiktion ystävät. Siellä voinee turista scifistä ja fantasiasta ja sen sellaisesta. En kyllä vielä tiedä, liitynkö itse, minulla on carcharodon megalodonin kokoinen ongelma termin "spekulatiivinen fiktio" kanssa. Toisaalta siellä on varmasti paljon kivoja ihmisiä, jotka ymmärtävät lohikäärmekirjojen päälle.

Jäänpuskijat

Hahaa, mahtavaa olla jälkijunan konduktööri. Kun koko muu maailma jo tiesi, että Alastair Reynolds on tosi hyvä, minä vielä jumitin epätietoisuudessa. Vaan en jumita enää kun tuossa kuukausi sitten luin Reynoldsin kirjan Jäänpuskijat - Mies Sivukirjastossa vakuutti, että Reynoldsin kirjat voi lukea missä tahansa järjestyksessä.

Jäänpuskijoissa kaupallinen louhinta-alus, Kivisirkka, työskentelee Maan energianhankinnassa välttämättömän asteroidin kimpussa - puskee jäätä - kun Janus, yksi Saturnuksen kuista, poikkeaa radaltaan. Ja kiihdyttää. Päähenkilö Bellan komentama alus lähtee seuraamaan kuuta selvittääkseen, mistä on kyse. Jännitystä seuraa.

Jäänpuskijat on jotenkin ihan valtavan isoa scifiä. Visionääristä, voisi sanoa (jos ei hieman ujostelisi sanaa "visionäärinen".) Mutta hieno kirja tämä kyllä on! Kirjailijan näkemys ja toteutus ovat molemmat mahtavia, henkilökaarti inhimillinen (niin niin, ei mitään The Sparrow:n ylitsevuotavaa harmoniaa Jäänpuskijoissa) ja uskottava, ja jännityskin pysyy kiitettävästi yllä.

Sitäpaitsi tämän sai lukea suomeksi. Vaikka jälkikäteen ajatellen - sama vanha virsi - ehkä olisin mieluummin lukenut englanniksi. Jotain ehkä kuitenkin häviää käännöksessä.

Aion lukea lisää Reynoldsia ASAP.

Chalice

Ostin myös Robin McKinleyn uusimman teoksen, Chalicen, Australiasta. Siksipä se seisoi hyllyssä Half Lifen vieressä - kyllä vain, Sivukirjastossa seuraava luettava kirja on valittu aika nihilistisesti viime aikoina.

Chalicen juoni on ehkä selitettäväksi vähän ohut. Päähenkilö Mirasol päätyy mehiläisenhoitajan hommista chalicen rooliin. Chalice on tärkeä, jotta maa pysyy tasapainossa. Eikä maa ole ollenkaan tasapainossa edellisen hallinnon jäljiltä, joten työnsarkaa riittää.

Chalice oli paljon parempi kuin katastrofaalinen Dragonhaven. Se ei silti ollut McKinleyn paras kirja (suosittelisin edelleen Sunshinea). Kuten sanoin, juoni ei ole varsinaisesti kovin paksu tai yllätyksellinen, mutta kirjassa onkin parasta tunnelma, joka on lähes käsinkosketeltava. Päähenkilö, jonka kautta tunnelma vahvasti kuvataan, on tosin melkoisen surumielinen neito, joten kovin hilpeäksi kirja ei missään vaiheessa pääse (toisin kuin osa aiemmasta rouca McKinleyn tuotannosta.)

Ajoittain myös ruokablogiin rustaavana on sanottava, että kirjassa päärooliin pääsee myös ... hunaja. Hunajahan on totta vie ihanaa, mutta Chalice erilaisine hunajalaatuineen vei ihastukseni ihan uudelle tasolle. Myös mehiläistenhoito alkoi Chalicea lukiessa kuulostaa entistäkin paremmalta idealta, ja kun se tähänkin asti on tuntunut kerrassaan loistavalta uravalinnalta (ainakin huonompina työpäivinä), älkää ihmetelkö jos häviän. Olen kasvattamassa Miehelle Sivukirjastossa mehiläispartaa.

Half life

Sivukirjaston lukijakunta* kävi viime viikolla pyörähtämässä työpisteelläni ja ilmoittamassa käytännössä hylänneensä blogiparkani laiskanpulskean päivitystahdin vuoksi.

Ymmärsin yskän ja niinpä jo lähes viikon päästä päätin kaivella muististani kaiken, mitä Shelley Jacksonin kirjasta Half Life jäi mieleen.

1. Ostin Half Lifen Australiasta (ja jälkikäteen mietin ainakin vuoden, että enkö muka mitään muuta olisi keksinyt).
2. Half Life osui lukuvuoroon koska se oli hyllyssä seuraavana.
3. Half Life kertoo Norasta, jolla on siamilainen kaksonen Blanche. Nora elää (ja Blanche nukkuu) rinnakkaistodellisuudessa, jossa siamilaisia kaksosia (varsinkin kaksipäisiä) on paljon. Mutta Nora on kyllästynyt olemaan toinen puolikas kaksosista ja aikoo päästä uinuvasta siskostaan eroon.
4. Half Life alkoi tosi hyvin, jatkui pitkään aivan erinomaisena ja sisälsi muutamia erinomaisen riemastuttavia pätkiä, joiden takia kirja kyllä kannattaa lukea.
5. Loppu hajoaa täysin käsiin alkaessaan vatvoa siskosten identiteettikysymyksiä. Krooh. (Tulkoon sanottua, että opus olisi lentänyt seinään jos alku olisi ollut kuin loppu.)
6. Olen taas Bangaloressa ja muisti saattaa melkoisen pitkällisen lennon jälkeen pätkiä. Mutta kyllä se varmaan tuossa oli.

* Tai sen epädemokraattisesti valittu edustajisto.

Kage Baker 1952-2010

Jos yhdestä lempikirjailijastaan näkee otsikon, jossa nimen perässä on kaksi vuosilukua, tietää jo, ettei päivä tästä ainakaan parane.

Kage Baker on kuollut syöpään, ihan liian aikaisin jos minulta kysytään.

Sivukirjasto toivoo paljon voimia kaipaamaan jääneille ja ottaa seuraavan Company-kirjan lukulistalle ihan vaan omaksi lohduksi.