13/09/2016

The Last Days of New Paris

Kotiin saapui - pyytämättä ja yllättäen - China Miévillen uutuusteos, The Last Days of New Paris.

En muistanut tilanneeni teosta. Kysyin asiasta herra Sivukirjastolta. Hän kielsi tiukasti kaiken. Krakenin jälkeen hän ei ole Miévilleen koskenut, eikä koske.



Hetken epäilin bonusisääni, mutten tohtinut kysyä. Olihan The Last Days of New Paris joka tapauksessa kirja, jonka ehdottomasti olisin saattanut tilata. Ehkä olin vain unohtanut? Tuijotin lähetyslistaa ja yritin muistella tilauspäivän tapahtumia.

Myöhemmin, kun valemuisto oli jo puoliksi rakennettu, kävi ilmi, että kaiken takana todella oli isäpuoleni, joka on kirjoista yleisesti ottaen paremmin kartalla kuin minä, enkä itsekään myönnä olevani täysi tunari.

Kiitos!

The Last Days of New Paris kertoo Pariisista, jossa surrealistiset taideteokset ovat manifestoineet keskelle kaikkea. Sissisodasta, jota Pariisin kadulla käydään natseja vastaan, ja manifestaatioita vastaan, ja demoneja vastaan. Sodasta, jota ei kai ikinä käyty, vaikka mistäs sen toisaalta tietää.

Ehkä se kertoo myös taiteesta, parhaimmillaan hämmentävästä ja unenomaisesta, pahimmillaan elottomasta ja latteasta.

Pidin uudesta Pariisista enemmän kuin Pariisista, jossa olen käynyt. Pidin unenomaisesta tunnelmasta ja siitä, miten guerillapartiot ja lihaksi tullut taide kohtasivat kaduilla. Pidin yksinäisestä päähenkilöstä. Natseista en niin välittänyt, minusta he ovat jo vähän kaluttu teema, mutta kyllä heillä tarinassa paikkansa silti oli.

Ihan ei The City and the Cityn tasolle päästy, mutta mainio pieni teos on kyseessä.

28/08/2016

Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.



Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

27/08/2016

Planetfall

Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...



...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.

Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.

Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.

Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.

Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.

15/08/2016

Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

  1. Tuli luettua tämä mainio kirja
  2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta


Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)

11/08/2016

The Traitor

Luin Seth Dickinsonin The Traitorin loppuun pari päivää sitten.

Se oli ollut hyllyssä aika pitkään; odotin ja pelkäsin sitä yhtäläisellä innolla. Olin melko varma siitä, että se olisi loistava. Toisaalta vielä varmempi olisin siitä, ettei se olisi yhtään hauska.

Kirjan alkuperäinen nimi on The Traitor Baru Cormorant, mikä on tietenkin paljon parempi nimi, ja se kertoo nimihenkilöstään Barusta, jonka kotimaa liitetään osaksi imperiumia.

...ja kun nyt alkuperäisnimistä aloitin: mitä lukemani version kanteen tulee, tähän alkuperäiseen nähden se vie elämänhalun.

Kirja alkaa sanoilla: "This is the truth. You will know because it hurts."

...ja se tutkii valtaa, politiikkaa, tarkoituksia ja motiiveja, eikä se ole hauska. Se on silti loistava, tärkeä, ja vähän kipeä.

Lukeminen takkusi silti. Kai siksi, että uskoin alkusanoja ja kuten kuka tahansa hermostolla varustettu yritin välttää sitä hetkeä, että sattuu. Venytin ja vanutin, eikä The Traitor myöskään ihan imaissut mukaansa. Ehkä rakensin jonkinlaista suojaa, ja onnistuinkin siinä, sillä vaikka loppu oli vaikuttava, se ei kaivertanut aivan niin syvään kuin olisi voinut.

Suosittelen kumminkin vahvasti. Tämä kirja kertoo ihmisyydestä ja pakottaa myös miettimään, miten itse toimisi.

P. S.: Tähän ajanhetkeen asti Sivukirjastossa on yritetty käsitellä luettuja kirjoja jotenkin kronologisesti, tarkoittaen, että lähes jokaista täällä esiintynyttä kirjaa muisti on kohdellut yhtä kaltoin, mutta se loppuu nyt. Kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sanon minä.

30/05/2016

While We Run

Ihmisen muisti toimii näemmä niin, että se muistaa When We Wake -kirjan lopussa olleen jonkun koukun, joka on tosin unohtunut jo blogipostausta tehdessä, mutta joka kuitenkin jää johonkin alitajuntaan kaihertamaan sillä tavalla, että jatko-osakin pitää lukea, tahi siis tässä tapauksessa kuunnella.


While We Run kertoo Teganin tarinan toisen puolen - mutta tällä kertaa Abdin, Teganin poikaystävän näkökulmasta.

Abdi ja Tegan kiertävät ympäri resurssiköyhää Australiaa ja vähän ulkomaillakin mainostaakseen hallituksen sukupolvialusprojektia. Työ mainoshommissa ei ole aivan vapaaehtoista, vaan kidutuksen alla tehtyä, ja molemmat nuoret joutuvat kertomaan hallituksen valheita.

No, sitten he pakenevat. Ja käy ilmi, että valheita on kerroksittain, eikä ole ollenkaan selvää, että kuolevalta planeetalta on lopulta poispääsyä.

Tykkäsin kirjan lukijan afrikkalaisaksentista (tai siltä se harjaantumattomaan korvaani kuulosti), mutta juonen osalta menetin aika monia pätkiä ympäriinsä juoksentelua, kiinni jäämistä ja pakenemista. En ole aivan varma siitä, oliko se vain huono juttu.

Healey on kumminkin onnistunut kirjoittamaan sellaisen dystopian, jossa - vaikka ympäristö ei ole vielä niin rikki kuin voisi olla - sydäntäsärkevästi kovin hyviä valintoja ei tunnu kellään olevan edessä.

29/05/2016

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.


Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.